Creamy white in Italy

Sunday, September 25, 2016



Suomessa viilenee ja rusketukset rapisee, mutta vähän vielä Italiaan. Ei siellä itse asiassa rusketusta tullut hankittuakaan, sen aika saa olla jo ohi, mutta aurinkoa ja lämpöä kuitenkin. Nuo kadut noissa kylissä on vain niin maagisia, että useimmiten asukuvapaikkaa etsiessä säntäilin vain paikasta toiseen, eikä hommasta meinannut tulla mitään - joka nurkan takana oli parempi paikka ja lopulta ihan mikä vaan olisi ollut täydellinen. Tätä asua ei kokonaisena olekaan blogissa ennen nähty, vaikka se on yksi lempiasuistani kaapissani. Ostin sen äidin houkuttelemana Tallinnan Lindexistä viime vuoden maaliskuussa, ja se oli yksi meidän hääviikkojen valkoisista asuistani. Pidin sitä hääpäivää edeltävän illan rehearsal dinnereillämme, ja siitä on aina ihanat muistot.

Alkuun koko asu tuntui todella hurjalta - väljät housut ei vielä silloin olleet aivan näin in kuin culottesit nyt, ja leveä laatikkomainen kolmiulotteinen toppi kokonaisuudessa oli pelottava, mutta jotenkin niin cool, etten päässyt siitä eroon. Onneksi, onneksi hankin koko asun! Molemmille osille on ollut paljon käyttöä, mutta yhdessä ne on päässeet liian harvoin matkaan. Tämä on yksi sellaisista asuista, jotka tavallaan väistämättä leventää - vaalea väri, leveät laatikkomaiset muodot - mutta joista jollain älyttömällä tavalla silti tykkään ihan hirveästi!

Muutenkin tuolla matkalla, niinkuin matkoilla muutenkin, en välitä tuon taivaallista siitä näytänkö jossain housuissa nyt leveämmältä vai kapeammalta, ja se on ihanaa. Haluaisin sitä huolettomuutta ylipäätään Suomen- ja erityisesti arjenkin olooni. Ihan liikaa energiaa vie sen asian peilistätuijottelu elämästäni, saisi antaa olla. Mikä täällä lopulta merkitsee, ja mitä sitä joskus katuu - no kettu vie ainakin sitä että on viettänyt elämän aikana tunteja, varmaan viikkoa miettien näyttääkö sitä paksulta vai ei. Se saa loppua nyt! Tykkäsin asusta ja olosta, nautin ihan hirveästi lomasta ja tuosta hetkestä veljeni kameran takana ja Mr. mukana kävelyllä kylässä myös. Se jääköön muistiin tästäkin hetkestä.










Lindex Extended trousers, top & sunglasses
Beck Söndergaard scarf
Michael Michael Kors shoes
Furla bag

Gucci museo

Friday, September 23, 2016



Firenzessä hääpäivän jälkeisenä päivänä ehdottomasti hauskin juttu oli Gucci museo. Sanoinkin ehkä, että olisin kovin toivonut voivani ostaa Firenzestä jonkin niin pitkään haaveilemistani laukuista, mutta sinne ne kaikki jäivät. Olen säästänyt siihen isompaan laukkuun jonkin aikaa, ja meinasin jo tehdä sen päätöksen, että olisin ostanut sittenkin nyt sen pienen mustan crossbodyn, jonka löysin juuri Guccilta. Löysin Mr:n auliilla avustuksella kuitenkin itsestäni jonkin järjen hivenen ja jätin senkin ostamatta - tarvitsen nimittäin isoa laukkua enemmän, ja sitten siihen säästämisen olisi pitänyt alkaa taas alusta.

Olin vähän harmissani, ja samaan aikaan mietittiin mihin seuraavaksi. Tiesin että Firenzessä on museoita vaikka millä mitalla, mutta niin oli turistejakin, joten oltiin päätetty ennalta että ei jonoihin. Vaelleltiin Via de'Tornabuonin luksusliikekadulta Piazza della Signorian aukion suuntaan, aikeena katsella kuuluisia maisemia ilman sen kummempaa suunnitelmaa, kunnes bongasin aukion toisessa laidassa kyltin Gucci museo. Sinne! Kaikkea mitä sillä hetkellä (ainakin minä) kaipasin: muotia mutta kulttuurihistoriaa sen mukana, museo, eikä turisteja! En käsitä miksei siellä ollut ketään, mutta voi että se oli kivaa.

Sopi toisaalta hyvin kuvaan tämä Gucci: outleteissa oltiin jo käyty jättimäisessä Guccin liikkeessä, käyty Gucci kahvila-ravintolassa ja nyt tämä. Ja noloa myöntää, vasta tuolla museossa tajusin miksi: Gucci ei ole vain italialainen, vaan nimenomaan firenzeläinen. Museoon oli vain muutaman euron pääsymaksu, ja se oli aivan huikea! Yksi vaikuttavimmista museokokemuksistani ikinä - en ole koskaan ollut tällaisessa vain muotiin keskittyvässä museossa. Designmuseo liippaa hieman läheltä mutta ei kuitenkaan.

Kokonainen Gucci-maailma avautui vuosikymmenten kerroksittain upean tyylikkäässä, eleettömän elegantissa museossa, niinkuin vain Italia osaa. Parasta oli nähdä muodin ja aikakausien kehitys sieltä alkuajoista, 1920 -luvulta asti, nähdä millainen ilmiö yksi merkki on ollut milloinkin ja kenellekin, tunnistaa jotain niin tuttuja asioita, ettei niitä ole tajunnut rekisteröidäkään Gucciksi. Minulle ainakin eniten Guccia ovat laukkujen bambukahvat, ja etenkin ratsastusyksityiskohdat kuten kuolaimet, jalustimet ja satulanahka, sekä tietysti ikoninen logo. Ei niinkään se logokanvaasi, niinkuin niin monille. Nuo kaikki kuitenkin on, tajuan nyt, näkyneet niin miljoonina enemmän tai vähemmän jäljiteltyinä yksityiskohtina milloin missäkin asusteessa läpi minunkin elämäni vuosikymmenten, ettei sitä ole aina ajatellut tai edes tiennyt mistä ne ovat lähtöisin.

Yksittäinen vaikuttavin huone oli viininpunaisella sametilla vuorattu pieni muodin huone, joka oli valaistu niin mystisesti, että jännittävän ja mahtipontisen musiikin soidessa huoneeseen astuessa meni aivan kylmät väreet. Hurjat, ylväät nuket tuntuivat nousevan ilmaan. En ole koskaan ollut missään huippumuotinäytöksissä, mutta voisin kuvitella että sellaisessa tämä samanlainen olo olisi moninkertainen. Myös aivan uusimpia, punaisille matoille räätälöityjä haute couture -pukuja oli yhdessä pikimustassa huoneessa videoiden pyöriessä hiljaisuudessa, näyttäen puvut kantajiensa päällä. Tuli sellainen olo koko museossa, että muoti ei koskaan ole vain muotia, vaate ei koskaan vain kangasta, vaan vähintään aikakausiensa sanomaa, kauneimmillaan taidetta ja luovuutta, parhaimmillaan jotain aivan upeaa.

Museon alakerrassa on pieni, todella pieni, yhden huoneen kokoinen laukku- ja asustemyymälä, sekä viihtyisän tyylikkäät kahvila, terassi Piazzalle ja kirjakauppa. Aivan mahtava paikka, suosittelen tosiaan.

Ainoastaan laukkuharmitus kasvoi - kuinka paljon enemmän nimittäin halusinkaan palasen Guccia itselleni juuri tuolta tämän museoreissun jälkeen!










Aldo Gucci 1938



















Wednesday work look: Culottes & camel

Wednesday, September 21, 2016



Hei jokainen teistä joka viime postaukseen kommentoi, iso halaus! <3 Joku siellä kirjoittikin, että stressiä voi auttaa jo se, että siitä kirjoitin, ja niin se tosiaan on! Jo näinä aamuina on tuntunut pikkuisen kivemmalta katsoa peiliin, ja on koko asia on tuntunut vähemmän tärkeältä. Jaettu ahdistus on puolikas ahdistus, niinkuin johonkin kommenttiin vastasin :)

Tässä ekaa syksyasua, ja itse asiassa myös ensimmäinen kuva ilman niitä hiusrautoja, mutta se nyt ei vielä näy kun on ponnari. Syksyllä culottesit on olleet yhtä tukevasti jalassa kuin kesälläkin, parhaat housuni jo pitkän aikaa. Menee kaiken kanssa. Ja nyt varsinkin kun kuljen maanantait ja keskiviikot sinne ranskan tunnille kävellen, housuja käytän enemmän. Myös nuo kengät on osoittautuneet ihan mahtaviksi. Kahdenkympin hinnalla niin uskomattoman mukavat, ihan kuin sukat. Viitsii kävellä sen vajaat kahdeksan kilometriä töihin, Töölöön ja kotiin kuten tänään. Tuota takkia käytän enemmänkin villatakin tapaan, kun en oikein välitä siitä kiinni. Olen vyönkin heivannut aikaa sitten, mutta näin se toimii!

Arki on lähtenyt matkan jälkeen jostain syystä hirveän hyvin eteenpäin, paremmin varmaan kuin minkään loman jälkeen. Viikonlopun vietin yksin kotona, mikä oli aivan ihanaa. Nukuin neljän tunnin päikkäreitä, bloggailin, kuvattiin Emmin kanssa, kävin salilla ja tein hyvää ruokaa. Ah, parasta.

Kotona taas on ihan kaaos, se matto Ellokselta eilen roudattiin, aseteltiin, rullattiin takaisin ja odottaa nyt kärräämistä palautukseen... Liian karkea ja vihreän värinen :( harmi. Peili lojuu palasina edelleen olohuoneessa ja saatiin juuri korjausarvio, joka on enemmän kuin olisi ollut se UPS:n kuljetus Italiasta. Aargh! Mutta pakko se on tehdä.. Ja vielä se pyykkikone. Rikki edelleen, uusi tulee lähipäivinä vasta. Voitte kuvitella pyykkivuoren... Ja toisia vaatekasoja on kirppikselle menossa kaikkien nojatuolien takana ja eteisessä. Voisi ärsyttää, mutta jostain syystä ei. Ihana vain olla kotona ja ihana syksy ja arki. Nyt yhteen sellaiseen päivään taas, tänään on luvassa tuon ranskantunnillekävelyn lisäksi illalla vielä lenkkitreffit. Menin jossain energianpuuskissani haastamaan lenkkikaverini Helsinki City Runin puolimaratonille toukokuussa, o-ou! Kivaa keskiviikkoa sullekin!













River Island trousers
Esprit knit
Zara coat & shoes
Louis Vuitton bag

Jokainen on joskus luuseri, toiset vaan peittää sen paremmi

Monday, September 19, 2016

Viimeksi kun oltiin mökillä ennen lomaa, oli vielä ihana kesäsää, olin hetken terassilla ja luin kirjaa, nappailin muutamia kuvia, selfieitäkin. No niistähän tuli ihan kivoja, hiukset näytti hyvältä. Meinasin laittaa yhden instagramiin sen enempiä ajattelematta, kuten niin usein. Sitten tuli mieleen, että joku ehkä saattaa kehua hiuksiani, sanoa niistä jotain kaunista. En halunnut ottaa sellaisia sanoja vastaan, edes ajatuksista vastuuta, koska se tuntui huijaukselta. Jätin laittamatta kuvia instaan, minnekään.

Saan blogissa paljon kehuvia kommentteja hiuksistani, ehkä eniten kivoja suoria kommentteja johonkin yhteen asiaan. Pyydetään paljon myös hiuspostauksia, kysytään miten hiukseni näyttää niin paksuilta ja tuuheilta, miten sen teen. Ensin kiitin vain, lupasin harkita, nyt jo muutamaan uusimpaan olen vastannut, etten pysty antamaan vinkkejä ja tekemään sellaista postausta. Koko aihe tuntuu ja on viime aikoina jo pitkään tuntunut kamalalta. Hiuksiani nimittäin lähtee todella paljon, on viimeiset puolitoista vuotta lähtenyt.

Juuri näitä kuvia ennen tulin kampaajalta, jossa olen käynyt aina. Aina tähän asti hän on sanonut hiustenlähtöhermoiluistani, että ei tässä mitään hätää ole. Nyt hän sanoi ensimmäisen kerran, että täytyy nyt myöntää, että on ne tainneet ohentua. Se tarkoittaa, että paljon, tulkitsen. Hän ei koskaan sano mitään sellaista ellei tilanne ole jo jonkinasteinen. Pidättelin itkua koko käynnin, ja oloni oli ihan epätoivoinen monta päivää.

Tiedän kuitenkin, että hiukseni näyttää kuvissa usein hyvältä. Koska laitan sen niin, ja koska valitsen kuvista hyvät. Käytän, tai käytin viime viikkoon asti joka pesun jälkeen vuosia hiusten tyviin kreppituuhennusrautaa, tyvituuhennusaineita, ja muuta, tupeeraan hiuksia ja muutenkin osaan temput niin, että hiukset näyttää paksuilta ja tuuheilta. Vuosi vuodelta ne on kuitenkin oikeasti alkaneet näyttää paljon surkeammilta, koska ne voivat huonosti. Ja juuri tuolla kaikella olen varmasti itse aiheuttanut sen. Siksi en aio jakaa omia hiustenlaittovinkkejäni. Niillä saa hiukset näyttämään kuvissa joltakin, mutta todellisuudessa ne vaurioituvat koko ajan.

Nyt aion lopettaa ensimmäiseksi sen raudan käytön. Aloitin jo, pari pesua ilman. Se on minulle ollut niin jokapäiväistä niin uskomattoman monen vuoden ajan, että ilman niitä peiliin katsominen tuntuu todella oudolta. Ja tuntuu ainakin nyt alussa todella vaikealtakin. Koska kierre on paha: joko käytän kaikkia keinojani, jolloin hiukset näyttää tuuheilta mutta ne vaurioituvat, tai sitten lakkaan käyttämästä niitä jolloin hiukset näyttää puolet pienemmiltä mutta saattavat palautua pitkän ajan kuluessa parempaan kuntoon. Peiliin katsoessa täytyy totutella kokonaan uuteen kuvaan, niin suuresta muutoksesta on kyse.

Olen alkanut katsoa ihmisten hiuksia sillä silmällä: eivät nuokaan, varmaan itse asiassa kukaan, käytä niitä tyvirautoja, ja silti ihmiset näyttää hyvältä. Tämä kuulostaa typerältä, kuulen sen, mutta tuntuu että minä olen maailman ainoa ihminen, joka ei näytä hyvältä ilman niitä. Ihan luonnollisilla hiuksilla, miten joku voi olla? Ja siihen on pakko totutella. Koko pääni, kasvoni näyttävät ihan erilaisilta. Eivätkä niin hyviltä, niin se vain on. Mutta haluan ensinnäkin pitää hiukseni, ja toiseksi myös hoivata niitä, joten näin täytyy nyt olla. En ole vielä julkaissut yksiäkään blogikuvia täällä koskaan ilman niitä rautoja, enkä tiedä huomaako kukaan edes eroa mutta itselleni tämä tulee olemaan iso juttu. Jo astua ovesta ulos, saati julkaista sellaisia kuvia.

Olen yrittänyt nyt myös lukea paljon siitä mitä vitamiineja ja hivenaineita hiukset tarvitsevat hyvinvointiin, ja olen pääsemässä vähän alkuun. Kiitollisena vinkkejä otan edelleen vastaan. Biotiinia ja muuta syön nyt Priorinina, hankin D- ja B- vitamiinia ja harkitsen MSM-jauheen aloittamista taas. Se teki viime keväänä ihoni vain ihan hulluksi ainakin sinkin kanssa yhdessä, katsotaan jos jompaa kumpaa nyt vain kokeilisin.



Mutta. Toinen puoli tätä juttua oli se, mitä täällä blogeissa ja somessa näkyy ja mitä ei näy. Et näe takaraivollani olevaa todella ohutta hiusten kohtaa, koska en näytä sitä. Et näe huonokuntoista hiusten pintaa, koska lisään kontrastia kuviin, jolloin katkenneet hiukset jäävät piiloon. Et osaa katsoa kuinka ponnarini paksuus on puolittunut, etkä varsinkaan näe sitä kurjaa oloani työpaikan vessassa, kotona hiuksia lattialta imuroidessa, ulkona kadulla kun katson muiden hiuksia ja tunnen menettäneeni ison osan jotakin identiteettiäni pudonneiden hiusten mukana. Hiukset on aina olleet se juttuni, se mistä olen ollut kaikkein ylpein. Se mihin olen aina ollut tyytyväinen, jos mihinkään muuhun en. Ja nyt se katoaa. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman hirveältä.

Koskaan ei voi tietää mitä kuvien takana on, etenkin tämmöisissä paikoissa sitä aina näyttää parhaansa. Niinhän sitä toisaalta kaikkialla haluaa näyttää. Tosielämä vain on armottomampi. Jos seisot takanani liikennevaloissa, saatat nähdä ohentuneet ja yhä enemmän harmaantuvat hiukseni, vaikka valokuvassa, blogissa, instassa, facessa, jopa kasvotusten saatat nähdä muuta. Koska näen kovasti vaivaa, että näkisit muuta.

Ja tavallaan se tietysti on huijausta. Valikoida niin rajusti. Näyttää toki totta, en minä mitään lisää kuvankäsittelyllä, mutta vain osan totuudesta. Mutta nyt tuntui silti tietyllä tavalla pahalta ottaa vastaan niitä ihaniksi tarkoitettuja kehuja, joita hiuksistani olette antaneet. Tuntuu, etten ole ansainnut niitä. Yritän itsekin muistaa, kun olen usein kateellinen jollekin somessa jostakin, etten voi tietää mitä kaiken takana on. Toisen elämästä toinen ihminen näkee aina vain osan, jopa tosielämässä.

Otsikon sanat Ellinooran Leijonakuninkaasta, sopivat niin hyvin tähän. Se soi radiossa juuri tuona viikonloppuna kun otin nuo kuvat, ajelin yksin autolla ja mietin tätä. Että jokainen joskus haluaa peittää jotain. Aika useinkin.